What it's like to sing the blues

Viimeisestä onnettomasta rakastumisestani onkin vierähtänyt aikaa. Tämä tuntuu melkein kotiin paluulta. Pääsen taas harjoittamaan reipasta itseni hajoittamista ja seinään tuijottelua. Taidan siis olla rakastunut. Ja idiootti. Putron realistinen melankolia puree. Puolitoista viikkoa sitten oli se viimeinen apparointini. Leiri meni todella hyvin, mitään todellisia ongelmia ei tullut vastaan. Alan pikku hiljaa suhtautua aika skeptisesti kaikkiin niihin kauhukuviin, joita koulutuksissa aina maalaillaan. Suurin osa leiriläisistä on kuitenkin aina oikeasti fiksua ja yhteistyökykyistä porukkaa. Tästä leiristä tuli muutenkin minulle merkityksellisin ja läheisin apparileireistäni. En tiedä, mistä moinen johtuu, mutta jotenkin haluni olla leirin tyyppien kanssa tekemisissä on paljon vahvempi kuin parina viime vuonna. Kovasti väsäämme jo tapaamista, varmaankin syyskuun alkupuolelle.Tampereella on kovin hauskaa taas. Toissapäivänä pelasimme pienellä porukalla pesistä ja uiskentelimme alasti kentän viereissä. Julialta perimäni irstailuhäntä näytteli keskeistä osaa illan yleisessä ilonpidossa, mm. pinkoessani vain siihen pukeutuneena ympäri kenttää Simo ja pesäpallomailantynkä perässäni.Helsingissäkin kävin pyörimässä ja immeisiä näkemässä, kerrankin ajan kanssa. Reissu oli erittäin jees. Eräänlaiseksi huippukohdaksi voisi nostaa maanantain, jolloin näimme pitkästä aikaa Venlan kanssa ja juttelimme asioista. Sitten menimme Jannen luo syömään. Tilanne oli ehkä hitusen koominen minun ja Jannen laittaessa ruokaa hikisinä ja paidattomina ja Venlan istuskellessa keittiöjakkaralla näytöstä katsellen. Jälkiruoaksi Janne iski pöytään säkillisen suklaata, marmeladia ja lakritsaa. Oli ajanut Porvoon ohi.Sain sossuun ajan vasta 19. päivä. Siihen asti pitää pärjätä viidentoista euron budjetilla. Eipä kai tuo mahdotonta ole, ja onhan dyykkaus keksitty.